Tänään tulee kuluneeksi päivälleen 119 vuotta Etelä-Suomea riepotelleesta erittäin voimakkaasta myrskystä. Poikkeuksellisen voimakas matalapaine piiskasi 28.8.1890 muun muassa Helsinkiä ja aiheutti merkittävää tuhoa koko etelärannikolla ja sisämaan puolella. Myrskyä on yli vuosisadan ajan pidetty Suomen historian voimakkaimpana ja pitkään on myös ollut vallalla käsitys, että keskituuli oli Helsingissä jopa 50 m/s. Tämä vastaisi nykyään kolmannen kategorian hurrikaania. Niinpä herää kysymys siitä, kuinka voimakkaita tuulia myrskyyn todella liittyi. Kuluneen kesän olen tutkinut tätä tapausta ja tässä on pieni osa tuloksista tiivistetyssä paketissa.

 

Myrskyn jälkeisinä päivinä sanomalehdissä uutisoitiin tiuhaan ennennäkemättömästä myrskystä ja sen aiheuttamista vahingoista. Niissä kirjoitettiin muun muassa, että ”liian pitkäksi venyisi kertomus, jos rupeaisi kertomaan edes puoliakaan siitä, mitä on nähnyt ja kuullut”.

Torstai 28.8.1890 alkoi edellisen päivän myrskyn jälkeen tyyntyvässä säässä. Aamulla oli vielä satanut, mutta aamupäiväksi sade oli lakannut Helsingissä. Iltapäivällä kahden aikoihin alkoi taivaalle nousta tummia pilviä ja niistä saatiin lyhyt sadekuuro sekä yksi salamakin. Sen jälkeen taivas ehti hetkeksi jälleen kirkastua. Neljän aikoihin tuuli oli alkanut jälleen voimistua ja oli edellispäivän myrskyyn verrattavissa. Tuuli jatkoi tasaista voimistumistaan kunnes viiden aikoihin iltapäivällä alkoi sade, jossa esiintyi myös rakeita. Samoihin aikoihin alkoi noin kaksi tuntia kestänyt ankara myrsky, joka alkoi hellittää vasta iltaseitsemän jälkeen. Myrsky jatkui vielä pimeän tultuakin, mutta hieman heikenneenä. 

 

Noin kahden, kolmen tunnin ankara moukarointi aiheutti laajalti tuhoa, mm. Helsingissä kaatui ennätyksellisen paljon puita. Kaisaniemen puistossa kaatui noin 950 puuta, nykyisessä Sibeliuksen puistossa 600, Kaivopuistossa ja Korkeasaaressa molemmissa yli 200. Kaisaniemen puisto olikin erään kuvauksen mukaan ”yhtenä erämaana”.

Rakennukset kokivat myös kovia: ”Mutta kuka ne jaksaa kaikki rikkoutuneet katot luetella!”. Niin olki-, riihi- kuin rautapeltikattojakin irtosi Helsingin talojen yltä. Johanneksen kirkko oli tuolloin rakenteilla Ullanlinnassa ja sen ympärillä olleet rakennustelineet romahtivat tuulen voimasta. Vahinkokuvauksia on Helsingin lisäksi laajalti maan eteläosista aina Turusta Viipuriin ja Hämeenlinnaan. Myrsky aiheutti laajoja puunkaatoja pääkaupunkiseudun lisäksi etenkin Kymenlaakson seuduilla, mutta vahinkoilmoituksia saatiin hitaasti ja paikallisesti sillä myrsky katkoi lähes kaikki Etelä-Suomen lennätinyhteydet ja mm. säähavaintoja ei saatu useaan päivään ulkomailta lainkaan, Suomestakin vain muutamilta asemilta.

Yllä on kyseinen matalapaine muutamaa tuntia ennen kovimpien tuulien alkamista Helsingissä. Kyseessä on ollut melko pieni, mutta hyvin voimakas matalapaine, jonka voimakkaimmat tuulet painottuivat sen eteläpuolelle. Tarkempaa meteorologista analyysiä en tähän liitä, mutta paineanalyysin perusteella on Pohjois-Itämerellä keskituuli ollut arviolta 30-35 m/s. Niinpä kyseessä on mahdollisesti ollut Suomen ainut tunnettu hirmumyrsky.

Helsingin väitetty 50 m/s tuuli ei ollut todennäköisesti lähimaillakaan oikeita lukemia, kuten saattoi olettaa. Helsingin Kaisaniemessä käytettiin tuolloin vuonna 1882 asennettua Robinsonin kuppianemometriä. Virhe tuulilukemissa on johtunut muun muassa siitä, että mittarin kalibroinnista vastannut Meteorologisen Päälaitoksen johtaja N.K. Nordenskiöld tarkkaili tuulen vaikusta mm. puihin ja teki arvion vallinneesta boforilukemasta (Beaufort). Samalla suoritettiin Kaisaniemessä anemometrillä mittauksia ja niinpä tuulen vaikutuksesta saatujen boforilukemien ja kuppianemometrillä rekisteröityjen kontaktien välille johdettiin suhde. Tämän jälkeen Nordenskiöld käytti Iso-Britannian meteorologian laitoksen johtajan Robert Henry Scottin kehittämää muunnosasteikkoa boforien ja tuulen nopeuden (m/s) välillä ja tätä kautta hän  lopulta sai luotua yhteyden tuulimittausten ja tuulen nopeuden (m/s) välillä. Boforiasteikko kehitettiin 1800-luvun alussa alunperin meriliikenteeseen, jossa tuulta arvioitiin käytettävien purjeiden avulla. Vasta 1900-luvun alussa boforiasteikosta tehtiin virallisesti maa-alueille käytettävä versio. Näin ollen Nordenskiöld on todennäköisesti selvästi yliarvioinut havaitsemansa boforilukemat tuulen eri voimakkuuksille. Lisäksi hänen käyttämä Scottin muunnoskaava antoi nykytiedon perusteella liian suuria tuulen nopeuksia boforiarvoille. Esimerkiksi 12 boforia vastasi silloisen skaalan mukaan 40 m/s, vaikka nykyään se vastaa 33 m/s ja sitä suurempia nopeuksia. Näiden tietojen perusteella on selvää, että tuulimittaukset olivat tuolloin liioiteltuja. 1900-luvun alussa tehtiin Pietarissa tarkistetulla tuulimittarilla vertailumittauksia vanhan, 1890 käytössä olleen anemometrin kanssa ja niinpä vanhat havainnot saatiin kuukausien työn jälkeen korjattua vastaamaan todellisia tuulia. Alla olevassa kuvassa on vanhojen ja korjattujen arvojen erot selvästi nähtävillä.

Lisäksi on huomautettava, että alunperinkään ei Helsingissä mitattu 50 m/s. Tuulimittari nimittäin tempautui viiden aikoihin iltapäivällä tuulen voimasta maahan noin 30 metrin korkeudelta ja niinpä tuulisimmasta ajasta ei saatu lainkaan mittauksia. 50 m/s olikin havainnontekijän arvio tuulen nopeudesta. Viimeinen todellinen mittaus oli klo. 16-17 välisen tunnin ajalta, jolloin keskituuli oli 45 m/s eli noin 16 m/s korjatun asteikon mukaan.

Tässä oli hieman esimakua tutkimuksesta, joka tulee olemaan osa graduani. Myrskyä on tarkasteltu myös muista kuin yllä mainituista näkökulmista, apuna on ollut mm. myrskyn aiheuttamista tuhoista otettuja valokuvia.  Jotta en koko graduani tähän liitttäisi, jätän muut yksityiskohdat vielä odottamaan. Graduni vuoden 1890 myrskystä ja muista Suomen kesämyrskyistä on tarkoitus saada valmiiksi loppuvuodesta.